Vätsäri 2021

Aloitus

Edellisestä Vätsärin reissusta oli vierähtänyt jo kymmenen vuotta ja vähintään toinen puoli erämaasta oli vielä näkemättä. Vätsäri on sopiva sekoitus metsää ja paljakkaa. Kun reissu siirtyi aika myöhäiseen ajankohtaan, on hyvä olla vähän tervastakin nuotiopuiksi. Vätsärissä on paljon järviä ja lampia, joissa saa kalastaa ihan tavallisella koko valtakunnan kattavalla vieheluvalla. Ajateltiin kuitenkin tukea kalaston hoitoa ja ostaa virtavesiluvat, mutta yllätys yllätys, luvat oli myyty loppuun. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui. Oli vaikea tajuta, että jokavuotinen kahden vuosiluvan eli sadan euron lahjoitus kalastuksen hoitoon ei ollutkaan mahdollista. Toinen yllätys oli, että juuri sinä päivänä, kun oltiin lähdössä, ei autojunia lähtenytkään Turusta, vaan auto piti ajaa Tampereelle lastattavaksi. Matkaan lähdettiin sunnuntaina 15.8.2021, niin että ehdittiin Tampereelle 20:30 mennessä. Se etu tässä oli, että juna saapui Rovaniemelle jo puoli kahdeksalta, kun Turusta lähtevä juna on siellä vasta yhdentoista maissa. Lähdettiin kohti pohjoista syötiin viimeinen ateria Hotelli Inarissa yhden maissa. Matka jatkui kohti Sevettijärveä, jossa vähän ennen Nilijoen ylittävää siltaa käännyttiin oikealle Sollomuslompoloon johtavalle tielle, joka päättyi n. viiden kilometrin päässä valtavalle poroerotuspaikalle. Siellä oli varmaan parikymmentä autoa, joiden olettaisin olleen enimmäkseen vaellusturistien kulkupelejä. Tuli sellainen olo, että nyt on ruuhkaa erämaassa. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Viikon aikana nähtiin tai kuultiin vain kolme seuruetta ja niistäkin vain yhden kanssa oltiin juttusilla.

Ensimmäinen päivä

Neljän maissa oltiin valmiina jättämään jäähyväiset sivistykselle. Heti alkuun tuli vastaan sellainen aitahärdelli, että piti tarkkaan katsoa mistä portista lähti menemään. Osuttiin oikealle polulle, joka kulki aitauksessa lähes kaksi kilometriä loivaa ylämäkeä Pänttärinlammen kohdalla olevalle portille. Siitä aukesikin jo näkymä Sollomusjärvelle ja oli sopiva hetki suoristella vähän sukkien ryppyjä. Siitä eteempäin mentiin mönkkärin mentävää kivistä polkua pitkin enimmäkseen alamäkeen toiset kaksi kilometriä ensimmäiselle kelvolliselle juomapaikalle. Se on aina juhlava hetki nostaa ensimmäinen "malja" erämaalle. Siitä olikin enää vajaat pari kilometriä Sollomusjärven autiotuvalle. Ennen tupaa ylitetyn venetien jälkeen kivikko muuttui hiekkaharjuksi. Tuvan pihalla oli hulppea grillipaikka varustettuna masiivisella pöydällä ja ympärillä oli runsaasti hyviä telttapaikkoja. Tuvalla oli kolmen nuoren seurue, joka oli asettunut taloksi vähän sen oloisina, että olisi ollut sääli jäädä sinne yöpymään. Eipä meillä ollut tarkoituskaan jäädä ihan niin lähelle lähtöpaikkaa. Otimme tavoitteeksi Venttijärven ja vähän pienemmän nimettömän järven välissä olevan kannaksen, joka vaikutti kartalla olevan kelvollista leirintämaastoa. Suunnisteltiin puolihuolimattomasti itäkaakkoon ja osuttiin lähelle Venttijärven länsipäätä. Vähän siinä ihmeteltiin, että kumman järven pää siinä näkyi, kun rantapenkka vaikutti niin jyrkältä. Käynti kannaksella sai ilmeet muikeiksi. Pienemmän järven rannassa oli valmis nuotiopaikka ja hyvää telttailumaastoa. Iltaa istuskeltiin seesteisessä kelissä ihastellen kristallinkirkkaan järven tyyntä pintaa. Kalaakin koitettiin tunnin verran, mutta pinnan alla ei vaikuttanut olevan mitään eloa sen paremmin kuin pinnallakaan.

Toinen päivä

Aamulla oli pilvipoutaa ja vähän tuulta, oikein hyvä vaellussää. Tarkoitus olisi käydä Tuulipäällä ja ruveta katsastamaan leiripaikkaa pieniltä järviltä sen kaakkoispuolella. Suunnisteltiin huolettomasti järviä ja soita hyväksi käyttäen. Mäntymetsän siimeksessä kierreltiin rakkaisia mäkiä ja välillä oltiin vähän eksyksissäkin. Ensimmäinen tauko pidettiin Pahtavaaran länsipuolella olevalla nimettömällä pikkujärvellä, jossa on saari. Matka jatkui Pahtavaaralle, mutta jostain syystä lähdettiin koilliseen, vaikka olisi pitänyt suunnata itään. Mutkien kautta löydettiin huipulle, jossa oli oikein kivikasa. Etelärinne oli melko jyrkkä ja tarjosi hienon näkymän Pahtalammelle. Pahtavaaralta jatkettiin melko suoraviivaisesti itään ja arvailtiin vastaan tulevista järvistä sijaintiamme. Noin puolimatkasta osuttiin niin hienolle järvelle, että päätettiin pitää kunnon tauko, riisua saappaat, tehdä sapuskaa ja keittää kahvit. Ilmakin olin niin hieno, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen yöksi, vaan kun oli päätetty käydä yhdessä sun toisessa paikassa, piti jatkaa eteenpäin. Seuraavaksi Tuulipäälle siten, että rinkat jätetään Kolmosenjärven koillisnurkkaan ja siitä kevyemmillä kantamuksilla huipulle. Hauska yhteensattuma, että juuri Tuulipäällä oli täysin tyyntä, vähän niinkuin ukkosen haudetta, vaikka mitään ukkospilviä ei ollut näköpiirissä. Sieltä oli näkymä mm. Tuulijärvelle ja oliskohan Rovijärvelle?. Alas tullessa aukesi näkymä karulle pikkujärvelle. Kartassa järven saaret ovat metsää ja ympäristö paljakkaa. Huiputuksen jälkeen matka jatkui Kallopäätä kohti samalla tutkaillen mahdollisia leiripaikkoja vastaan tulevien järvien rannoilta. Pikkujärvet olivat matalia ja rannat hirveetä louhikkoa. Lopulta Ylimmäisen Aittajärven itäpuolelta löytyi niemi, jossa oli tasan yksi kelvollinen teltan paikka. Leiriytymisen ja muonituksen jälkeen kasattiin kalavehkeet. Joitain pieniä tuikkeja alkoi ilmetä illan hämärtyessä, mutta saaliiksi saatiin vain kaksi komeaa ahventa uistimella. Jotain poltettavaakin löyty, niin että saatiin abborit halstrattua. Pimeyden jo laskeuduttua putkahti Kallopään takaa näkyviin kirkas piste. Kun ei valosaastettakaan liiemmälti ollut, se näytti niin suurelta, että ensin tuli mieleen lentokone tai joku tuntematon lentävä esine. Tasainen liike n. 15 astetta tunnissa sai meidät uskomaan, että kyseessä oli kuitenkin vaan iltatähti.

Kolmas päivä

Aamu oli harmaa ja viileä mutta onneksi poutainen. Sateen mahdollisuuttakaan ei voinut sulkea pois. Vedettiin sadesuojat rinkkojen päälle ja lähdettiin melko poikkeuksellisesti liikkeelle sadeasuissa. Tavoitteena oli Surnujärven vuonomainen lahdelma, johon laskee pieni puro Lujapuolijärvestä. Ensin mentiin vähän matkaa Aittajärven rantaa etelään ja sitten lähdettiin pikkuhiljaa nousemaan Kallopään rinnettä kaakkoon. Kun päästiin paljakalle käännettiin nokka itään ja siitä Kallopään pohjoiskärjen yli kohti Äälisjärven eteläkärkeä. Rinteeltä näkuyi paljon pieniä järviä, joista yhden rannalla laskettiin rinkat hetkeksi maahan ja syötiin kuivahedelmiä. Äälisjärven eteläisimmän lahden rannalla oli yksityinen mökki, jota ei ollut merkitty Karttakeskuksen paperikarttaan, vaikka näkyy monissa sähköisissä aineistoissa. Jatkettiin itään päin Surnujärvelle asti. Rannasta ei löytynyt teltan paikkoja, mutta pienen hakemisen jälkeen löydettiin hyvä teltan paikka vähän ylempää pienen puron läheltä. Mukavuudenhaluinen retkeilijä kun ei halua hakea vettä toista sataa metriä jyrkkää rinnettä alas-ylös. Sen paremmin vastaranta kuin lahden peräosa eivät näyttäneet kummoisilta telttailumaastoila. Ruuan jälkeen alkoi ramasemaan oikein kunnolla ja mentiin telttaan ottamaan pienet päikkärit, jotka venyivät yli tunnin mittaisiksi ja päättyivät siihen, kun sade alkoi rummuttamaan teltan kattoa. Ei kuitenkaan jääty telttaan sadetta pitämään, vaan puettiin sään mukaiset asusteet ylle ja lähdettiin kalaan. Hyvä tovi kalastettiin, mutta saaliksi saatiin vain nakin mittainen hauki. Sateen hieman hellittäessä lähdettiin kunnianhimoisesti väsäämään iltanuotiota tihkusateessa. Onneksi löytyi hieman tervasta, joka saatiin kuin saatiinkin syttymään. Puron notko suojasi sopivasti tuulelta ja tuntui, että se jopa hillitsi vähän nuotioon osuvaa tihkusadetta. Lopulta oli kuitenkin pakko vetäytyä yöpuulle. Pinnasta likomärät goreteksit aseteltiin mahdollisimman väljästi absidien suojiin ja toivottiin, että aamulla olisi vähän kuivempaa ja lämpimämpää keliä.

Neljäs päivä

Aamulla ei enää satanut, mutta kylmä sumutunki luihin ja ytimiin. Ei yhtään auttanut, että päälivaatteet olivat edelleen kuin märkiä rättejä. Maasto oli niin märkää, että vaelluskengät eivät kauaa pysyisi kuivina, onneksi oli saappaat. Sateen todennäköisyys näytti vähäiseltä, mutta rinkat sentään suojattiin kaiken varalta. Päivän asuste oli pitkähihainen paita ja sadehousut. Tavoitteena Taimenlammet lähdettiin rantaa seuraillen koilliseen. Siinä, missä Surnujärven pitkä lahdelma päättyy on aika korkea nyppylä, josta näkee myös Lujapuolijärvelle. Kun päästiin laelle, näytti siltä, että aurinkokin saattaisi näyttäytyä. Pidettiin tauko ja kaivettiin kamerat esille. Löytyi mm. koristeellisella katolla varustettu myyrän kolo. Kun sadevaatteet oli pakattu rinkkaan, lasketeltiin ensin vähän alamäkeä ja lopuksi noustiin melko jyrkkä ylämäki. Isoimman Taimenlammen kaakkoisnurkan matalan lahdelman tyynestä pinnasta heijastuva aurinko lämmitti niin mukavasti, että huomasimme tilaisuuden tulleen retken ensimmäiseen ja lopulta ainoaan puhdistautumisrituaaliin. Eipä siinä ehditty kauaa kuivatella, kun sateen uhka jo hätisti vaatteita päälle. Siitä uimapaikan läheltä löysimme jonkun vakikävijän jättämän ryönäläjän. Jatkoimme matkaa tämän isoimman lammen pohjoispuolella olevalle lammelle, jossa aiemman reissun jättämän muistikuvan perusteella saattaisi olla mahdollisuus siedettävään teltan paikkaan. No, tasan yksi löytyi. Oli myös jonkinlainen nuotiopaikka, vaikka juurikaan mitään poltettavaa ei ollut. Iltanuotiosta ei kannattanut muutenkaan haaveilla, sillä välillä satoi melko rankasti. Se ilta oli kyllä säiden puolesta monipuolinen. Välillä oli ihan nättiä, välillä taas oltiin ihan pilvessä. Tyyninä hetkinä näkyi runsaasti tuikkeja, mutta perhot tai lipat eivät kelvanneet. Lopulta saatiin "lerssillä" narratuksi pari tammukkaa, joista tehtiin iltapalaa trangian pannulla.

Viides päivä

Aamu oli edellisen kaltainen. Sumu oli niin sakeaa, että näkyvyyttä oli vain pari sataa metriä. Liikkeelle lähdettiin sadehousuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Tavoitteena oli Taljavaaran pohjoispuolella oleva nimetön järvi, jota olimme sivunneet edellisellä reissulla 2011. Ensimmäinen välietappi oli Hirvasjärven itäpääty, johon olimme leiriytyneet em. reissulla. Maasto oli kivikkoista ylänköä, jossa kasvoi harvakseltaan puita, ei kovin helppokulkuista. Suuntaa piti vähän väliä katsoa kompassista, kun ei näkynyt mitään erityisiä maanmerkkejä. Lopulta Hirvasjärvi putkahti esiin sumun seasta. Siellä näytti olevan kaksi lasikuituvenettä kenollaan samassa paikassa kuin edelliselläkin reissulla. Meidän kymmenen vuotta sitten kunnostama nuotiopaikkakin oli entisellään. Ehkä sitä oli joku käyttänyt, kun sammaltakaan ei ollut pohjalla. Matka jatkui turhalla kiipeämisellä edessä olevalle mäelle vain toteamaan, että sen takana on suota joka puolella. Seuraava moka tehtiin Hirvasselän pohjoispuolella, kun tultiin nimettömän, korkeudella 153.0 olevan järven rantaan. Jotenkin pääteltiin, että edessä oleva kapeikko on se järven päässä oleva kannas ja vesi on niin korkealla ettei siitä eikä seuraavastakaan pääse yli. Joten lähdettiin kiertämään oikean kautta yksi ylimääräinen kilometri. Näitä mokia on vaikea käsittää kotona nettikartan ääressä, mutta rinkka selässä vähän väsyneenä ja itikoiden inistessä päättelykyky joskus sakkaa. Siinä kannaksella olevassa lätäkössä lillui erikoisen näköistä mössöä, vaikka järven vesi oli molemmin puolin ihan kirkasta. Loppumatka sujui taas ongelmitta. Nimettömän kohdejärven eteläkärjessä odotti sama veistoksellinen juurakko, jonka ikuistin edellisellä reissulla. Vähän näyttää ajan hammas syöneen. Puolukka oli ottanut rungon kasvualustakseen ennen sen maatumista. Lähdettiin etsimään telttapaikkaa järven länsirannalta. Aika pitkälle saatiin mennä, mutta lopulta löydettiin oikein hyvä leiripaikka. Matkalla törmättiin erikoiseen luonnon muovaamaan vesiliukumäkeen, ei kuitenkaan testattu. Illan mittaan kierrettiin koko järvi kalastellen, mutta ei mitään. Syvyyttäkin oli paikoitelleen niin, että luulisin kalan selviävän talven yli. Tummuvassa illassa tuijoteltiin tyyntyvää järven pintaa, mutta yhtään selvää tuikkia ei näkynyt. Pitäisiköhän tämäkin järvi liittää Vätsärin lukuisaan Kalattomien järvien luetteloon.

Kuudes päivä

Ollaan tultu siihen pisteeseen, että nokka pitää kääntää kotia kohti. Lähdetään länttä kohti ja yritetään löytää helpot ylityspaikat kahdelle nimettömälle joelle, joista toinen laskee Isosta Rovijärvestä Ylimmäiseen Porijärveen ja toinen Tuulijärvestä Kärsilän Tuulijärveen. Ylitysten jälkeen ruvetaan etsimään leiripaikkaa. Suunnistus ei mennyt ihan putkeen. Kun mentiin ilman kompassia, erehdyttiin yhdestä järvestä ja tehtiin aika pitkä harharetki pohjoiseen ennen kuin päästiin takaisin kartalle. No, nähtiin vähän enemmän hienoja maisemia, mm. Kivisten ja Sorasten vanha Ford Transit. Ei mennyt ensimmäisen joen ylityskään ihan putkeen. Katsottiin, että ylitys onnistuu saappaat jalassa, mutta viimeinen kivi ennen vastarantaa olikin keikkukivi, joka suisti Juhon kyljelleen. Vähän mustelmia ja toinen saapas hörppäsi. Loppumatka etenikin ilman kommelluksia. Maasto oli pääosin kivistä ja vaikeakulkuista. Jankkilaan vievää polkua ylitettäessä oli hetkellisesti vähän hiekkaisempaa ja tasaisempaa. Päätimme käydä katsastamassa Kärsilän Tuulijärvelle pistävän niemen josko sieltä löytyisi joku teltan paikka. Alue osittautuikin varsinaiseksi leirintäalueeksi monine nuotiopaikkoineen. Joku oli kyhännyt sinne oikein saunankin, vain pressu puuttui. Pystytimme teltan lähelle niemen kärkeä, mutta järveltä puhaltava kylmä tuuli ajoi meidät iltanuotiolle vähän loitommalle. Alueen ahkerasta käytöstä kieli myös irtonaisten polttopuiksi kelpaavien oksien vähyys. Ennen illanistujaisia käytiin kalalla, mutta syönti oli olematonta, kuten yleensäkin tuulisella ilmalla. Tuikkeja ei näkynyt edes tuulelta suojassa olevissa poukamissa.

Seitsemäs päivä

Tarkoituksena löytää viimeiseksi illaksi hieno ja kalaisa leiripaikka kohtuullisen matkan päässä autosta, ei kuitenkaan mistään polun varrelta. Lähdettiin kulkemaan lounaaseen. Lähestyessämme Pahtareikäjärveä alkoivat maaston muodot pehmentyä. Sattumalta osuttiin hienoon paikkaan, joka on varmaan toiminut monien porukoiden leiripaikkana. Ihme kyllä paikka oli pysynyt siistinä, ei muoviroskia eikä edes ruostuneita säilyketölkkejä nuotion pohjalla. Oli juuri oikea hetki ja oikea paikka ryhtyä syömäpuuhiin. Tunnelma kohosi kattoon, kun aurinkokin vielä näyttäytyi. Matka jatkui järven pohjoisrantaa länteen. Nyt olitiin jo tultu vähän liian lähelle "sivistystä", koska rannalla lojui eri näköistä ihmisen tarviketta, olipa yksi perämoottorivenekin ja jonkinlainen bensavarasto. Järven päästä suunnattiin Pätsikotajärven etelärannalle. Vastarannalla alkoi näkymääm hiekkaisia maisemia, mikä antoi toivoa hyvästä teltan paikasta muuten niin kivikkoisessa maisemassa. Päästyämme vähän yli puoleenväliin, ällän muotoisen järven kohdalle, aukeni eteemme varsinainen biitsi, jonka läpi laski älläjärvestä pieni puro Pätsikotajärveen. Pienuudesta huolimatta se oli muodostanut aikojen saatossa melko pitkälle ulottuvan matalan hiekkarannan, jossa ei ollut mitään töhnää niin kuin erämaajärvissä yleensä on hiekan päällä. Jätimme rinkat siihen ja lähdimme tutkimaan järven rantaa eteenpäin. Siinä olikin melkoista hiekkaharjua pitkän matkaa, mutta ihan rannan tuntumasta ei löytynyt kuin yksi hyvä leiripaikka ja siihen oli tietysti joku pystyttänyt telttansa, pyykkejä kuivui narulla. Kävi siinä asukaskin näyttäytymässä, mutta sananvaihto jäi väkinäiseen tervehdykseen. Ei näyttänyt olevan keskustelutuulella, pelkäsi kai meidän tunkevan liian lähelle leiriään. Kävimme katsastamassa järven länsipäädyssä olevan tuhoutuneen kammin ja se näytti juuri siltä kuin olimme kuvitelleetkin. Ruosteiset hellan jäännökset, hiiltyneitä hirsiä, muoviroskaa ja tietysti pulloja lojui aika laajalle levittäytyneenä. Palasimme takaisin rinkoille ja löysimme ihanteellisen leiripaikan älläjärven rannalta.